Suomenlahti

Ollin kanssa lauantaiongelle. Pääsimme vesille hieman kahdeksan jälkeen. Ei aikaakaan, kun merten valkoinen surffilauta, tuo kalaveneiden pyhimys oli siirtynyt ensimmäiselle heittopaikalle, samalle jolta kalastus aloitettiin myös viikkoa aiemmin. Edellispäivän syysmyräkkä oli nostanut veden todella korkealle ja salmessa oleva kivikko oli peittynyt kokonaan syksyiseen mereen. Tuuli oli edellisillasta laantunut vain viiteen metriin sekunnissa, kun kellonympärys aiemmin pelipaikoilla oli mitattu vielä 18 m/s. Vanha maininki rullasi vahvana ja tuuli kävi suoraan lännestä. Virtaus salmessa oli todella kova ja muodosti kivikon yli vyöryessään lähes koskea vastaavaan näyn. Erotettavissa oli selkeästi virran sivut pyörteineen, itse koski, loppuliuku ja herkullinen tyven niska. Kaikki tämä edelleen varsin tuulisen meren keskellä! Vene rekasi virran mukana, pakista välittämättä juuri sopivaa vauhtia ja kalamiehet tarjosivat medusoiden valloittamalle Suomenlahdelle keltaista kevennettyä minkä alkuinnostuksessaan ehtivät. Virran toinen reuna laskettiin pitkälle loppuliukuun ilman tapahtumia. Matalan puolen niska, sama paikka, josta Olli viikkoa aiemmin kepitti aamun ensimmäisen, jätettiin viimeiseksi. Paikalla oli pakko olla kaloja! Ja niin olikin. Ei tosin allekirjoittaneelle, kuten tavaksi on jo tullut...

Ollin pitkä heitto osuin suoraan virran imuun, normaalisti kuivilla olevan kiviriutan keskelle. Muutama pyöräytys ja vapa niiaa syvään. Nyt ei kuulu huutoa tai riemun kiljahduksia, vaan rauhallinen toteamus kalan tartutuksesta. Vilkaisu vapaan vahvistaa kuullun; jumputus on selkeää ja syvää. Normaalisti varsinkin pienempi taimen järjestää pian otin jälkeen pintarallin, jossa koukun terävyys ja tartutukseen onnistuminen punnitaan. Tällä kertaa kala pysyttelee syvällä ja kaikki otteet ovat selvä merkki isomman taimenen koukutuksesta! Yritän roikuttaa venettä niskalla Ollin aloitellessa väsytystä.

Valitettavasti hetkeä myöhemmin koukku irtoaa suupielestä ja tilanne on ohi. Aina ei voi voittaa, mutta kieltämättä olisi ollut enemmän kuin toivottavaa edes nähdä vastustaja, ettei tarvitsisi jossitella. Vai lieneekö kalastuksen suola sittenkin näissä karvaissa karkuutuksissa, jotka saavat kalamiehen kerta toisen jälkeen palaamaan merelle?

Lopun aamupäivästä käytämme tuttujen välisaariston paikkojen koluamiseen. Tapahtumia näistä ei tule kuin yksi selkeä syvemmän veden päältä tullut tälli Ollin kevennettyyn. Tuulikin osoittaa heräämisen merkkejä ja taktikoimme itsemme makkaratulille. Tarkistan tuulen, ja uusin havainto on jo 11 m/s. Uloimmat paikat jätämme nyt suosiolla urheilumiehille. Keski-ikää lähestyville miehille selkäjumpaksi riittää muutaman kilometrin mittainen aukon ylitys ja märät vaatteet.

Olli vaihtaa keltaisen silakkaan ja niinpä oman siiman päässä on jäljellä ainoa keltuainen. Kalahanat eivät tästä manööveristä aukea, mutta parista paikasta onnistun houkuttelemaan alamitan veneen vierelle. Tuulen yltyessä ja vaahtopäiden vyöryessä päätämme antaa periksi ja siirtyä munuaiset kurkussa kohti satamaa.
Keliin ja poikkeuksellisen korkeaan veteen nähden päivän neljä kalatapahtumaa ovat kohtuullinen tulos, vaikka käsiä ei vereen tarvinnutkaan sotkea.

Rannoille on ilmestynyt paljon verkkoja, parissa kohdassa lähes koko salmen tukkivia jatoja. Itse verkkomiehetkin nähdään ja seurataan vierestä yhden rannasta lähtevän verkon nostoa. Kaloja emme huomaa veneeseen nostettavan. Mitään henkilökohtaista ei kyseistä kalastusmuotoa kohtaan ole, mutta herää vain moraalinen kysymys, miksi uhanalaista kalaa saa suruttomasti pyytää pyydyksellä, joka ei valikoi kokoa tai kalan alkuperää, kuten heittokalastaja tekee!

- Mestari