Ruotsi, Tornionjoki

Tornionjoki

 

Tälle kesälle oli taas suunnitteilla perinteinen Norjan lohireissu heinäkuun puoliväliin. Reissu päätettiin jo viime vuonna suunnata kokonaan uusille vesille. Jollain tapaa samat joet, samat maisemat ja Ruijan tasaisesti kasvavat kalastajamäärät sekä lupahinnat saivat pohtimaan vierailua uusilla paikoilla. Monta hienoa paikkaa ja tapahtumaa on Ruijassa koettu, mutta silti vuosi toisensa jälkeen samoille apajille palaaminen alkaa tökkimään, olkoonkin kalapaikat tuttuja ja "saalisvarmoja". No, Olli palatkoon varsinaiseen lohireissuun joskus myöhemmin.

 

Solidaarisena miehenä allekirjoittanut päätti kuitenkin tarjota pohjoisen eksotiikkaa myös vastakkaiselle sukupuolelle. Kesälomamatka suuntautui ensin Kuusamoon ja sieltä sitten tarkoitus oli ajella Pohjois-Ruotsiin. Siviilireissulla ei tietysti kalasteta kuin poikkeustapauksissa, joten vavan mukaan pakkaaminen oli erikseen hyväksytettävä toiminto. Lupa pienelle kalastukselle kuitenkin tuli ja niinpä saatoin kävellä Kitkan vartta tyynen rauhallisena, kevyet kalavermeet auton kontissa. Päätin käyttää kalaoptioni Torniolla. Rauhallisuus kuitenkin loppui Kiutaköngästä hämmästellessä, kun päivitin puhelimesta Kattilakosken lohilaskurin. Tavatessani edellisen vuorokauden lukua 6500, tajusin ajoitukseni olevan täydellinen. Mieleni valtasi sietämätön into ja poikamainen höntyily, kun viestitin vuosikymmenten parhaasta lohikesästä kaikille tutuille ja tuntemattomille.

Kattilakoski

Pari vuorokautta äskeisestä ja istuimme Tornionjoen rannalla katsellen epäuskoisena mahtavaa virtaa. Vaikka olin jo kotona suorittanut mentaaliharjoituksia ja yrittänyt valmentaa mieltäni äärettömän virran kalastukseen, oli silti vaikea uskoa, että rannalta perinteisillä perhovehkeillä olisi mahdollista kala tavoittaa. Sidoin tasapaksuun 0,50 mm perukkeeseen ison vihreän putkiperhon. Koska en ollut ensimmäiseen solmuun tyytyväinen, päätin tehdä sen uudestaan, ihan vain varmuudeksi. Sen verrran olin talven aikana Tornionjoen kalastukseen syventynyt, että tulostin etukäteen ilmakuvia eri koskista ja tulkitsin potentiaalisia nousuväyliä. Ennen kalastusta tarkistin vielä ilmakuvalta aiemman tulkintani ja vertasin sitä rantanäkymään, josta ei juuri mitään voinut päätellä. Tiina jäi rannalle lukemaan auringonpaisteessa ja kauniissa Torniojokilaakson maisemissa, kun itse epätoivoisena kahlasin ison virran reunaan.

Paikka oli kosken alaosassa, ison kiven takana. Pitemmälle ei voinut kahlata ja heittosiimaa ei kiivaassa koskessa voinut järkevästi ohjata kivenjärkäleen ylitse. Sain kuitenkin ampumapään pihalle ja vähän juoksusiimaa ulos, kun perho otti ja tarttui pohjaan. Noiduin mielessäni amatöörimäisyyttäni ja kesken jäänyttä laskua. En ollut tehnyt kuin 7 tai 8 umpisurkeaa heittoa oletettuun monttuun. Oli pakko kahlata pois vaivalla saavutetusta heittopaikasta ja lähteä irroittamaan perhoa alavirran puolelta. Päästessäni lähemmäs, virran voima tuntui liikuttavan siimaa ja vapa niiaili. Ihan normaalia kovassa koskessa, ajattelin. Kiristäessäni siimaa, pohja päätti siirtyä sijansa verran lähemmäksi vastarantaa. Hetki, jolloin jalat vavahtavat ja sydän pysähtyy, liittyy joko sepelvaltimotaudin ensioireisiin tai kesäloman tähtihetkiin.

Lohi ei jäänyt diagnoosia odottelemaan, vaan poistui hetkessä 150 metriä alavirtaan ja hyppäsi kolmesti. Kompuroin perässä minkä kerkesin ja kahlailin päättömästi alempaan suvantoon. Ollin kehotus tarkistaa juoksusiiman ja pohjasiiman liitos tuli mieleen vasta liitoskohdan juostessa kaukana alavirrassa. Ainakin paksulankaiseen yksihaarakoukkuun ja perukesolmuihin saatoin luottaa. Pitkällisen köydenväännön päätteeksi sain kalan pyörimään rantaveteen, jolloin paikalle sattui pitkätukkainen lenkkeilijä. Herra tarjosi apua ja minä kiitin syvästi. Lenkkarit pusikkoon, lahkeet ylös ja ruottalainen jonkkaan. Muutaman minuutin asemasodan jälkeen lenkkeilijän ilmeisen harjaantunut käsi tavoitti lohen pyrstön ja kala oli rannalla.

Jäljellä oli epäuskoinen olo, kadoksissa olevat polaroidit ja umpimärät kahluuhousut. Mutta ennen kaikkea olin saanut yhden niistä Itämerestä nousseista tuhansista isoista ja kirkkaista lohista. Yhden niistä, joita ei muka voi pyytää perholla rannalta ja joita ei voi dioksiinin takia syödä. Yhden niistä, jotka ovat vaalealihaisia ja Atlantinveljiään heikompia taistelijoita.



Oli miten oli, herää silti kysymys mikä on vikana, kun Tornion varressa ei Matkakoskea lukuunottamatta näy rannaltakalastajia, mutta Tenossa harrastetaan samaan aikaan "combat fishingiä". Mietityttämään jäi kuitenkin ennen kaikkea arvoitus siitä, vieläkö Tornionjoen lohikanta voidaan tuhota vai onko nyt jo syytä olettaa käänteen tapahtuneen ja asenteiden muuttuneen?